vanukas

Muistan joskus siskon ihmetelleen minulle, kuinka hänen (todella ylipainoinen) ystävänsä söi ainakin kolme suklaavanukasta putkeen.

Kolme.

Söin monien pikkelssileipien jälkeen kuusi sellaista.

Kuusi. Koska enempää ei ollut.

Vaikka laskin että niiden olisi pitänyt riittää viikoksi. En siis enää osta niitä enkä mitään muutakaan ajatuksella "riittää koko viikoksi", koska ei ole tarpeeksi itsekuria.

kateus

Opettaja antaa erikokoisia t-paitoja. Yksi uusista tytöistä ottaa hupparin pois, ja topin alta erottuu selvästi lonkka- ja kylkiluut. Mahaa ei näy ollenkaan, eikä hän tullut syömään. En tiedä pitäisikö olla surullinen, sääliä häntä vai olla kateellinen vai antaa vain asian olla. Näköjään ainakaan en asian antanut olla, kun tässä nyt siitä kirjoitan...

Olen ollut kolme viikkoa jossain toisaalla. Painosta ei ole tietoa, mutta eilen kun tulin takaisin kotia, niin ensimmäinen ajatus oli kuinka saan nyt ruokailut kuntoon, kuinka söisin säännöllisesti ja tiettyjä turvaruokia vain. Kyllä minä kestän sen, kyllä minä pystyn siihen.

Näköjään olin kateellinen.

ahdistus ja vitutus

Mies tuli lomille viikonlopuksi. Kaksi viikkoa näkemättä, joten jännitti ihan uskomattomasti taas nähdä. Joka omasta mielestä on täysin outoa, koska ollaan tosiaan asuttu yhdessäkin monta vuotta jne. Päivällä jo mietin mitä pukisin, mitä teen mun juurikasvulle, miten saan piiloon keskelle nenää ilmestyneen finnin ja etenkin mitä teen tuolle paisuneelle mahalle, joka antaa miehen ymmärtää että isäinpäiväkortti on seuraavaks postissa? Tunsin itseni hirveän epäonnistuneeksi, kun olen viime päivät vain pelannut tietokoneella ja syöpötellyt sipsejä ja karkkeja, jäätelöä ja sämpylöitä, en grammaakaan laihtunut. Päinvastoin... 

Kaikki meni kuitenkin hyvin... Yritän ajatella että mies haluaa olla minun kanssani, vaikka olisi voinut jatkaa sen lautavatsatytön kanssa. Että tälläinen minä olen, paljastan nyt kaikki itsestäni, jos et kestä niin ainakin erotaan nyt eikä vuosien päästä. Vaikka mies ei mitään sanokaan, niin kyllä se maha, iso takamus, jenkkakahvat ja toisiaan hipovat reiset silti minua ahdistaa.

Vituttaakin. Ajatuksen juoksu oli jotain tätä luokkaa: "en nää hetkeen miekkosta, voin siis syöpötellä. Kyllä mä sit ennen perjantaita pidän vaikka pari paastopäivää nii kaik on taas ok". Eheheheheh. Tyhmää.

Vituttaakin2. Mun jaloista ei ole kuin varpaat nähneet tänä kesänä auringon valoa, nekin vain alle minuutin. Vihaan niin tätä raadeltua kehoa. Viime kesänä vielä meni sellaiset polvien alapuolelle ulottuvat shortsit, koska kaikki arvet oli jo niin haaleita. Nyt niitä on kuitenkin lisää ja eivätkä ne ole haalistuneet vielä yhtään. Nilkoissakin näkyy juovia, vaikken edes muista koska niitä on sinne tullut.

mistä on minun päiväni tehty?

Banaani, tupla king size, banaani, mansikkajäätelö, neljä ruisleipää levitteellä, juustolla ja kurkulla, vesimeloonia, mysliä jugurtilla, raejuustolla ja banaanilla, jäätelöä ja likööriä, suolakeksejä tuorejuustolla, piparia aurajuustolla, viinirypäleitä, paljon pepsi maxia. Mistä on sinun päiväsi tehty? 

*Ja hmmm.. jotain tekisi vielä mieli*

valintoja + kuvia

Sitä yrittää tehdä pieniä muutoksia, valintoja. Viisi teelusikallista vähemmän mysliä. Jakaa ruokaa pienempiin osiin, syödä useammin ja vähemmin. Pitsa vai subi. Jatkaako lenkkiä vai kääntyykö kotiin. Pieniä valintoja, elämä on valintoja täynnä.

Tää vieläkin tuntuu oksettavalta laittaa kuvia julkisesti tänne. Sairaalta. Joka tapauksessa. Viime kuviin verrattuna noin miinus yksi kilo. Eipä tuo missään näy, ainoa ero on kun nämä kuvat ovat otettu aamulla, ennen ravinnon tuomaa pömppömahaa.

Housutkin vääristää, kun ne löystyy käytössä kaksinkertaisesti, jolloin ei purista jenkkakahvoja yli laidan.

kultasiipi

"Mulla ei oo ketään muuta, jolta voisin pyytää apua kun yö vaanii, iskee veistä, antaa selkään..." Soi päässä. 

Tunnen itseni niin saatanan turhauttavan orvoksi. Isän kanssa välit kiristyvät yhä, vaikka tuntuu ettei se voisi enää olla mahdollista. Sisko häipyy täältä hetkeksi muualle, jään siis yksin isän kanssa. Tää koko kylä ahdistaa mua niin suunnattomasti. Täällä ei ole ketään ystävää, ei edes tuttua joka sattuisi menemään ohi lenkillä. 

Mies lähti armeijaan. Hyvä niin. Siltikin itkettää kun se viimeinenkin turvapaikka katosi, se jonne saatoin mennä kun pinna viimeinkin katkesi.

Jää vain minä ja minun kurjat ajatukseni. Ainoa kiva juttu on, kun on tuoreita mansikoita joka tuo mysliin parempaa makua ja vaihtelevuutta. Naputtelen solisluita.

haluan hänet ja haluan hänestä eroon

Olen kovettanut katseeni, kylmettänyt tunteeni kun saavun hänen ovelleen. Potkaisen sitä vähän jalallani, istun polttamaan tupakin loppuun. Hän avaa oven, "moi" ja palaa sisälle. Pian minä menen perässä, katselen pelokkaana ympärilleni, näkyykö sotkuja mitä minä silloin yksi yö siellä sain aikaan kun päässä napsahti ja erottiin. Ollaan ihan hiljaa. Pientä muminaa ja piikittelyä. Kylmää.

Olen varma että pian hän vapauttaisi tunteensa, huutaisi minulle, löisi, paiskaisi seinään, potkisi. Sen minä ansaitsisin, sen minä tahtoisin, tuntisin jotain. Hän tulee ihan lähelle, muttei hän lyö eikä potki, vaan ottaa kiinni, suutelee kovaa ja pehmeästi, pyörähtää päälleni, kuljettaa käsiään ihollani, kylvää suukkoja sinne ja tänne. Tärisen nautinnosta ja hän kuiskaa "mitä sä oikein mietit?".

Aamulla muistan nähneeni unta että olin raskaana ja pidin siitä. Ja mietin itsekin mitä minä mietin. En kai oikein mitään, sillä rakastan miestä, mutten voi seurustella hänen kanssaan, vihaan häntä, tahdon vain naida, haluan hänet ja haluan hänestä eroon.

tavoite

Päätin sen juuri, pitäähän nyt kai joku tavoite tässä touhussa olla. 46kg, bmi 16,9. Siihen on matkaa 3,5kg, ei paha. Paha on se kuinka siinä painossa sitten pysytään, mutta se on sen ajan murhe.

tää tunne

Elämä oli oikeastikin niin paljon helpompaa ilman tuota miestä. Vittu. En jaksa pelätä milloin se taas pettää, toisaalta odotan sitä vaan.

ei ihmisiä, ei sovituskoppeja

Työt ovat loppuneet, joten niinpä rutiini ja nälän katoaminen myös. Ahmin karkkia ja pitsaa, leipää ja nuudelia, mitä vain kunhan saan syödä ja tappaa aikaa, välillä käyn puntarilla "ei paljoa noussut" ja jatkan syömistä "huomenna sitten".

Sisko raahasi minut mukaansa kaupungille kauppoja kiertelemään. Pelkästään siitä vaatemäärästäkin jo ihminen voi ahdistua, saati sitten muista asiakkaista, huonosta rahatilanteesta ja kun löydät alle kympillä rintsikat, joten niitä on pakko vielä mennä sovituskoppiin änkemään päälle. Minä niin vihaan vihaan vihaan sitä. Seuraavaksi jos joskus jää rahaa törsättäväksi vaatteisiin suoritan kyllä ostokseni internetin ihmeellisessä maailmassa. Ah, ei ihmisiä, ei sovituskoppeja.

Mies ja minä nyt seurustellaan, tai jotain sinne päin. Tää tuntuu kuitenkin virheeltä, osaksi väärältä, enkä uskalla kertoa sitä kenellekään. Seurustelu vie kaikki voimat; koko ajan pitää muistaa huomioida ettei teekään kaikkia päätöksiä yksin, pitää ajaa monta kilometriä että nähtäisiin, tehdä palveluksia, tavata hänen ystäviään...

Jatkan suklaan mussuttamista, ehkä ennemmin kuin arvaankaan hänellä onkin ikävä jo anoreksista ex-tyttöystäväänsä.

siskoni

Paljon ehtinyt tapahtumaan, että nyt ei enää mikään tunnu oleelliselta kertoa, vaikka silloin olisi voinut itkeä tänne monet kyyneleet ja hihkua onnistumisista. 

Elokuussa alkaa koulu, nyt vain pelkkää oleskelua ellei töitä löydy. Ahdistavaa, sillä kyllä minä jonkinlaisen rutiinin tarvitsen, muuten päivät ja yöt sekottuu ja en tiedä onko nälkä vai tekeekö vain mieli.

"Kirjoita mulle viikon ajan ylös mitä sä syöt"
"Mitä" (Viimeks tein niin sairaanhoitajalleni... ei kai sisko kuvittele mitään)

"Niin että mäkin laihdun yhtä laihaks kun sä, kun mä syön sitten niinkuin säkin"

"Eh eh, ei."

Pelottaa muutenkin kun siskon pään sisällä pyörii kauheasti vaan laihduttaminen ja urheilu. On hän laihtunutkin paljon, paljon myös kunto kohonnut ja saanut lihaksia. Silti hän tuntuu haaveileman samasta mistä minä...

lievä alipaino + kuvia

Pyh sanon minä, kun ei siltä näytä (ja vähän jännittää mutta tässä tulee)

 Siksi "normaali", koska tuossa tilanteessa kun yritin ikuistaa pömppömahaani kuviksi ei enää osannut olla normaali sekä oikeasti mulla on tosi surkea ryhti, joten solisluistakin oli vaikeaa saada "normaalia" kuvaa. Lähinnä näillä kuvilla yritän nähdä itse mahdollisen edistyksen, ja antaa potkua yrittää enemmän...

Ehhe, ja kuten ekasta kuvasta huomaa, niin mun ryhti tosiaan on mitä on, sillä kun nostin ahterini penkiltä että sain otettua mahasta kuvia, niin siihen oli tietysti tullut tuollaiset punaiset viivat vattamakkaroitten kohtiin. Oh ah ja nam. Oksennus.

normaalipainoinen

Heräsin taas miehen vierestä. Hän panikoi ja hoputti minua pukemaan vaatteet päälle, hänen tyttöystävänsä tulisi pian hakemaan tavaroita, sitten he luultavasti eroavat. Minua pelottaa lähteä, ne sanat tuntuvat olevan niin kaukana, ovatko ne totta enää vai olivatko ne vain kauniita sanoja, joilla ei ollut merkitystä. Halailevatko he, suutelevatko he, eroavatko sittenkään?

Valmistaudun pahimpaan, en aio kysellä perään, hän tekee mitä tekee.

Kotona syön neljältä päivällä aamupalaa, mysliä, raejuustoa ja jugurttia. Kaksi kuppia teetä. Käyn lenkillä metsässä, kävelen ripeästi hyttysiä pakoon ja tuulitakin alla hiki valuu, kun ei halua jäädä niiden hyönteisten syötäväksi.

Nyt kotona, kello puoli kahdeksan. Sisko on ostanut vaa'an. Tuijotan sitä hetken, en muista milloin viimeksi olisin nähnyt lukujani. Farkut ja toppi päällä. Luvut tulee esiin, ei mitään tunnetta. Normaalipainoinen (muttei enää kauaa).

nälkä

Kestän nälkää jos minä sitä olen havitellutkin, mutta en tätä kun tahtoisin poistaa kurnivan mahani huudot, muttei ole mitään millä se tehdä. Raha tilanne on todella surkea. Tällä hetkellä asustelen lomani isän luona, mutta silti olen nälkäisempi ollut tänä viikkona kuin pitkiin aikoihin. Kotonani sentään sain itse päättää mitä ostaa, mistä tykkään, mikä on terveellistä, ja tietysti se ruoka säilyikin kauemmin kuin olin ainoa syöjä. Nyt pullamössöleipää kaapeissa, nuudelit tulee jo korvista ulos... Mysli on ainut minun oma turvani, johon en ole vielä kyllästynyt ja jota muut ei syö.

Tosiaan täällä talossa asuvilla kaikilla on huonosti rahaa. Velkaa ja muita menoja on ihan liikaa verrattuna tuloihin. Pitäisi löytää töitä tai keksiä jotain millä oman kämpän vuokran maksaisin. Sossun lappuja juuri täytinkin, muuten asustelen ensivuoden pakkasessa.

Lisäksi välit isän kanssa kiristyvät koko ajan, ihan joka sekunti. Hätinä näemme toisemme kun jo huudetaan. Sisko tulee kotia ja kuuntelen yläkerrasta kun he puhuvat ihan sovussa, valittavat yhdessä minusta ja minä niin kihisen kiukusta, etten pysty syömään, menemään keittiöön katsomaan heidän naamojaan ja ruokailemaan muka rauhassa. Varmasti minä kuitenkin tekisin jotain väärin (söisin juuri sitä ruokaa mitä ei saisi tai huuhtelisin lautasen liian huonosti tai laittaisin lusikan väärään lokeroon tiskikoneeseen) ja taas huudettaisiin. Toisaalta voisin vaipua säälittävyyteen "yh yh ei sitten syödä, tahdonkin muuttua luurangoksi", mutta nyt en oo sillä tuulella.

mies

Meillä on melko pitkä ja sekava historia miehen kanssa. Lyhyesti kerrottuna: seurusteltiin kauan, asuttiin yhdessä jne, hän petti, erottiin, nähtiin kuitenkin vielä eron jälkeen öisin vaikka hän oli löytänyt jo "laastarisuhteen" (hänen sanoin), pian ei kuitenkaan enää nähty sitäkään vähää ja puolen vuoden jälkeen koin päässeeni hänestä kokonaan yli. Nyt 9kk siitä, kun muutimme erillemme, minä herään taas hänen vierestään. Eikä se tunnu lainkaan väärältä.

Hän sanoo rakastavansa minua, aina rakastanutkin, se tyttö on vain laastarisuhde (yhä seurustelevat), minun kanssani hän on elänyt parhaita aikojaan, voisiko tulevaisuudessa olla taas sitä jotain, mitä silloin oli. Ja kyllä, mä voin hyvin kuvitella meidät taas jossain mukavassa kämpässä nukkumassa pitkään, menemään kauppaan yhdessä, katsomassa leffoja sohvalla.

En vain tiedä kuinka se tulisi onnistumaan. En oo koskaan osannut luottaa ihmisiin ja nyt varsinkaan kun vähäinenkin luottamus on hajotettu. Kyllä luottamattakin voisi olla, mutta oma pää parka siinä koville joutuu, kun saa pelätä pahinta aina kun ei nähdä (kuten nyt). Lisäksi 9kk on pitkä aika, paljon on tapahtunut... Toisaalta en edes tahdo tietää mitä kaikkea, toisaalta joo. Kuitenkin kun näimme pitkästä aikaa, niin sain olla ihan oma itseni, ihan niin kuin ennenkin ja hänkin oli se sama tyyppi.

Kun hän soittaa sairaalasta säikähdän todella. Tekisi mieli huutaa ettet vittu kuole mä rakastan sua. Mietin kuinka paljon kaduttaisi jos hän todella kuolisi, oli se sitten huomenna tai kuukauden päästä tai vuoden päästä. Silloin tekisin mitä vain että saisin edes nähdä hänet, joten miksi en voisi nyt tehdä sitä, kun siihen on tilaisuus? Tai jos minä kuolisin.. olisin vain yksinäinen rukka joka kaipasi loppu elämän miehen perään. Ei mulla oo mitään menetettävää, suurempi virhe on jäädä yksin ikävöimään kun epäröi vain onnistuisiko se. Ajoin sairaalaan.

kärpäset

Nuolaisen kielelläni ylähuulta, suolainen hien maku ja pyyhin kädellä otsaani. Painan viileän pullon poskeani vasten ja tuijotin kärpästen lentoa. Ne ovat täysin idiootteja pyörivät vain ilmassa miten sattuu, hierovat jalkojaan ja hetkeksi pysähtyvät jonnekin. Pysyn täysin liikkumattomana, joku niistä kipittelee nyt käsivarrellani ja se on aina tuntunut yhtä kivalta. Ulkona hevoset juoksentelevat laitumella, yksi juo ja muutama vain seisoo paikoillaan välillä hätistellen ötököitä pois.

Ulko-ovi pamahtaa ja minä nousen tikkana pystyyn. Otan pullon ja esitän meneväni täyttämään sen, tekeväni jotain hyödyllistä tai tulevani juuri tauolle. En tiedä kauanko olin taas istunut tuijottamassa kärpäsiä ja ikkunasta ulos, mutta en usko että kukaan siitä piittaakaan. Juon vähän vettä, käyn taukotilassa, suoristan ryhtini ja lähden kävelemään pitkää käytävää pitkin katse suoraan eteenpäin, reippaasti ja rennoin askelin. Yritän opetella näyttämään itsevarmalta, koska sellainen tahtoisin olla, mutta tällä hetkellä olen todellakin ääripää siitä. Ehkä joskus.