ahdistus ja vitutus

Mies tuli lomille viikonlopuksi. Kaksi viikkoa näkemättä, joten jännitti ihan uskomattomasti taas nähdä. Joka omasta mielestä on täysin outoa, koska ollaan tosiaan asuttu yhdessäkin monta vuotta jne. Päivällä jo mietin mitä pukisin, mitä teen mun juurikasvulle, miten saan piiloon keskelle nenää ilmestyneen finnin ja etenkin mitä teen tuolle paisuneelle mahalle, joka antaa miehen ymmärtää että isäinpäiväkortti on seuraavaks postissa? Tunsin itseni hirveän epäonnistuneeksi, kun olen viime päivät vain pelannut tietokoneella ja syöpötellyt sipsejä ja karkkeja, jäätelöä ja sämpylöitä, en grammaakaan laihtunut. Päinvastoin... 

Kaikki meni kuitenkin hyvin... Yritän ajatella että mies haluaa olla minun kanssani, vaikka olisi voinut jatkaa sen lautavatsatytön kanssa. Että tälläinen minä olen, paljastan nyt kaikki itsestäni, jos et kestä niin ainakin erotaan nyt eikä vuosien päästä. Vaikka mies ei mitään sanokaan, niin kyllä se maha, iso takamus, jenkkakahvat ja toisiaan hipovat reiset silti minua ahdistaa.

Vituttaakin. Ajatuksen juoksu oli jotain tätä luokkaa: "en nää hetkeen miekkosta, voin siis syöpötellä. Kyllä mä sit ennen perjantaita pidän vaikka pari paastopäivää nii kaik on taas ok". Eheheheheh. Tyhmää.

Vituttaakin2. Mun jaloista ei ole kuin varpaat nähneet tänä kesänä auringon valoa, nekin vain alle minuutin. Vihaan niin tätä raadeltua kehoa. Viime kesänä vielä meni sellaiset polvien alapuolelle ulottuvat shortsit, koska kaikki arvet oli jo niin haaleita. Nyt niitä on kuitenkin lisää ja eivätkä ne ole haalistuneet vielä yhtään. Nilkoissakin näkyy juovia, vaikken edes muista koska niitä on sinne tullut.