"Mulla ei oo ketään muuta, jolta voisin pyytää apua kun yö vaanii, iskee veistä, antaa selkään..." Soi päässä.
Tunnen itseni niin saatanan turhauttavan orvoksi. Isän kanssa välit kiristyvät yhä, vaikka tuntuu ettei se voisi enää olla mahdollista. Sisko häipyy täältä hetkeksi muualle, jään siis yksin isän kanssa. Tää koko kylä ahdistaa mua niin suunnattomasti. Täällä ei ole ketään ystävää, ei edes tuttua joka sattuisi menemään ohi lenkillä.
Mies lähti armeijaan. Hyvä niin. Siltikin itkettää kun se viimeinenkin turvapaikka katosi, se jonne saatoin mennä kun pinna viimeinkin katkesi.
Jää vain minä ja minun kurjat ajatukseni. Ainoa kiva juttu on, kun on tuoreita mansikoita joka tuo mysliin parempaa makua ja vaihtelevuutta. Naputtelen solisluita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti