Meillä on melko pitkä ja sekava historia miehen kanssa. Lyhyesti kerrottuna: seurusteltiin kauan, asuttiin yhdessä jne, hän petti, erottiin, nähtiin kuitenkin vielä eron jälkeen öisin vaikka hän oli löytänyt jo "laastarisuhteen" (hänen sanoin), pian ei kuitenkaan enää nähty sitäkään vähää ja puolen vuoden jälkeen koin päässeeni hänestä kokonaan yli. Nyt 9kk siitä, kun muutimme erillemme, minä herään taas hänen vierestään. Eikä se tunnu lainkaan väärältä.
Hän sanoo rakastavansa minua, aina rakastanutkin, se tyttö on vain laastarisuhde (yhä seurustelevat), minun kanssani hän on elänyt parhaita aikojaan, voisiko tulevaisuudessa olla taas sitä jotain, mitä silloin oli. Ja kyllä, mä voin hyvin kuvitella meidät taas jossain mukavassa kämpässä nukkumassa pitkään, menemään kauppaan yhdessä, katsomassa leffoja sohvalla.
En vain tiedä kuinka se tulisi onnistumaan. En oo koskaan osannut luottaa ihmisiin ja nyt varsinkaan kun vähäinenkin luottamus on hajotettu. Kyllä luottamattakin voisi olla, mutta oma pää parka siinä koville joutuu, kun saa pelätä pahinta aina kun ei nähdä (kuten nyt). Lisäksi 9kk on pitkä aika, paljon on tapahtunut... Toisaalta en edes tahdo tietää mitä kaikkea, toisaalta joo. Kuitenkin kun näimme pitkästä aikaa, niin sain olla ihan oma itseni, ihan niin kuin ennenkin ja hänkin oli se sama tyyppi.
Kun hän soittaa sairaalasta säikähdän todella. Tekisi mieli huutaa ettet vittu kuole mä rakastan sua.
Mietin kuinka paljon kaduttaisi jos hän todella kuolisi, oli se sitten
huomenna tai kuukauden päästä tai vuoden päästä. Silloin tekisin mitä
vain että saisin edes nähdä hänet, joten miksi en voisi nyt tehdä sitä,
kun siihen on tilaisuus? Tai jos minä kuolisin.. olisin vain yksinäinen
rukka joka kaipasi loppu elämän miehen perään. Ei mulla oo mitään
menetettävää, suurempi virhe on jäädä yksin ikävöimään kun epäröi vain
onnistuisiko se. Ajoin sairaalaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti