aamut ja illat

Aamut ja illat ovat pahimpia. Ja Yöt. Päivisin asioita tehtävänä tai nukun pari tuntia, ettei niin paha.

En kai voi sanoa "en mä tiedä miten tässä taas kävi näin", mutta kyllä sitä aina jaksaa hämmästellä kun itsensä löytää pohjalta, kuinka on muka huomaamattaan sinne syöksynyt, vaikka varoitusmerkit oli näkyvillä.

Kaveri lähettää kuvan vauvamasustaan. Seison juuri peilin vieressä, käännän päätäni ja katson sivuprofiiliani. Pieni pömpöttävä mahani vain. Naurettavaa, kuinka tilanteet muuttuu. Ennen olisin vain kokenut vihaa sitä pömppistä kohtaan, mutta nyt ensin mielessä kuinka sekin olisi jo tuon kokoinen, vähän isompikin ehkä. Kuinka vieläkin olisi se lämmin ja taianomainen olo, kun siellä kasvaa uusi alku. Sen jälkeen vihasin pömppistäni.

Ruokahalu täysin hukassa, jos nyt niinkään voi sanoa. Aamuisin jos on menoa niin pakottaudun syömään pari ruisleipää, sen jälkeen syön karkkipussin kun makaan sängyllä läppäriltä sarjoja katsellen, sitten vähän kirpeitä karkkeja ja vähän suklaata. Tätä on jatkunut niin kauan, ettei karkkia oikeastaan edes tee mieli, pitsasta, sipsistä ym syönyt itseni myös irti, vähäinenkin innostus kotiruoan tekoon kadonnut ja valmisateriat kalliita ja myrkyllisiä että eipä tässä muuta vaihtoehtoa olekaan kun tumpata keho täyteen rasvaa ja sokeria.

Mutta itkemään mä oon hyvä. Aamulla aloitan kyynelehtimisen, samalla kun pesen hampaita ja laitan teetä, yritän lopettaa meikkaamiseen siirtyessä. Päivällä vähän meinaa silmät vetistyä, mutta maltan. Illalla se yleensä vähän yllättää, hermot on kireällä ja jostain se rääkyminen pian puhkeaa, tai sitten ilman syytä. Sitten käyn suihkussa, poistan meikkejä ja laitan iltateetä siinä samassa.

katumus

Lähipiirissä kaksi raskaana olevaa, joiden laskettu aika elokuussa ja lokakuussa. Minun olisi ollut siitä väliltä. 

Olen miettinyt syitä, oliko se oikeasti tarkoitus mennä niin. Tiedän että turha sitä enää pohtia ja jahkailla, tehty mikä tehty. Ei auta kuin luottaa itseensä että teki mitä piti.

Verenvuoto loppui eilen, rinnat yhä kipeät mutta pienentyneet, se puhdas ja loputon nälkä katosi silloin hyytyneiden veripaakkujen mukana. Suren reppanaa kehoani joka oli kovaa valmistautumassa äidiksi. Se oli jotain niin, minkä vain luonto voi itse tehdä.

Lähipiirissä toinen kertoo myös kuinka koko ajan nälkä, toinen kuinka hermot leikkaa hetkessä, aristaa, turvottaa. Enkä minä voi sanoa kuin "voi että", vaikka vahingossa meinaan tokaista "jep, tiiän tunteen, ärsyttävää".

"Susta olis tullut hyvä äiti". Se itkettää vieläkin.

anna anteeksi

24.1 Häivy. PAINU HELEVETTIIN. Huudan miehelle. Hänen kännykässään viestejä eksilleen (huom monikko), joita eksyin lukemaan kun yksi näistä eksistä soitteli lauantai aamuyöllä neljältä, kun minä vielä odotin unta.

9.2 Rinnat aina vain kipeät. Missä menkat? Koskas ne viimeksi olikaan.. joulukuussa?

10.2 Raskaustesti laukussa. Mies kertoo että tarvitsee minua. Ettei muuten mistään tule mitään. Lähetellyt jo aiemmin hyvästi maailma -tyyppisiä viestejä. Käsken viedä minut kotiin.

11.2 Positiivinen testi. En usko todeksi. Samana iltana kerron sen miehelle. Hän kertoo tämän reilun parin viikon aikana naineen eksänsä kanssa sekä jonkun paarista bonganneen hutsun kanssa.

16.2 Ultra. Siellä se on. Semmoinen pieni piste kohdussani. Saattaa olla tuulimuna. Minua helpottaa.

24.2 Lääkäri. Ultraa, gynekologinen tutkimus. Sykkivä sydän siellä on. Laskelmien mukaan loppiaisen aikoihin saanut alkunsa.

26.2 Lisää ultrausta, epämiellyttävää haarat levällään makoilua. "Tämän jälkeen ei voi sitten enää perääntyä" Hetken pyörittelen kellertävää pilleriä huulillani, otan kulauksen vettä, en emmi. Samana päivänä soitetaan "klamydia positiivinen".

27.2 Itken holtittomasti. Mitä menin tekemään. Vuodan verta. Olin mielessäni jo kauan pyöritellyt asiaa lapsesta, siitä kuinka ne tulevat jos on tulevaksi. Millainen äiti olisin, opettaisin tärkeistä arvoista elämässä, rakastaisin niin kuin vain osaan, viihtyisimme luonnossa, opettaisin rakastamaan eläimiä, olemaan kiltti kaikille, lukisin iltasatuja ja antaisin joka ilta hyvänyönpusun. Ja nyt minä...

28.2 Kukaan muu ei tiedä tästä kuin "mies" ja sisko joka asuu kaukana. Äiti käy kylässä, veli krapulassa, eikä kukaan voisi arvata mitä sisälläni juuri tapahtuu.

1.3 Töissä. Se kaikki on ohi.

Tänään. Näin yöllä unta, kuinka itkin kun minä ... luovuin jostain kauniista. Syytin muita siitä. Päivällä hain klamydiaan lääkkeet ja subwaystä leivän, katsoin pikkuveljeni lapsuuskuvia enkä tiedä kuinka voisin enää koskaan toivoa uutta raskautta kun hänellä olisi ollut isosisko tai -veli.

mitä minä lukisin?

Vuoden aikana monet olivat parantuneet (hyvä te) tai muuten vain lopettaneet bloginsa kirjoittelun. Ja luultavasti tämänkin lukemisen. Jos siellä jossain vielä joku on, niin sano hei ja heitä oma blogisi tai joku muu blogi mitä voisin mahdollisesti aloittaa seuraamaan. 

Hetken silloin itsekin ajattelin että tämä oli vaihe, tämä syömisvammaisten blogimaailma, että sääli niitä jotka sinne jäivät vielä, niitä jotka kaunistelee tämän kaiken paskan nätiksi runoksi. Mutta täällähän nyt minä taas. Ja huomaan olevani yksin.

Itkin eilen paljon. Näin kaikkialla tavan tappaa itsensä. Itken vieläkin jos unohdan itseni ajatuksiini. Pesukone huutaa, musiikki soi, tv mölyää, pimeyttä, läppärin näyttö. Mitä vain että katoaisin ja unohtaisin. Olin oksentaa suihkussa. Kuvottaa vain niin paljon.

Pitäisiköhän kotiuttaa puntarikin tänne... Siitä on kauan kun viimeksi.

mihin aika katosi

Nyt ei mitään "uusia alkuja". Ei mitään suunnitelmia, kikkoja, dieettejä. 

Pian on tasan vuosi kun viimeksi täällä kävin. En edes tiedä mihin kaikki aika katosi, mitä olen tehnyt, kuinka olen voinut.. 2014 kadotkoon siis.

Olen ollut tyytyväinen itseeni välillä. Tunsin ylpeyttä kun ostin 80B kokoiset rintsikat, kuinka kauan olin ja kituutin 75A kokoisilla. Olen ruokapöydässä sanonut ääneen painoni 55 kokematta häpeää, vaikka sisko painaa nykyisin vähemmän kuin minä, vaikka äiti on laihduttanut yli kymmenen kiloa ja painaa enää muutaman kilon enemmän kuin minä.

Silloin ruokapöydässä kun muut puhuu dieeteistä ja kuinka paljon on tiputtanut painoa, painonpudotuksesta ylipäänsä, niin ei sitä vähäistä itsevarmuutta kauan saa pidettyä koossa. Farkkuja en ole pitkään aikaan ostanut, kaikki vanhat kiristää kaikkialta, ja kun napin saa kiinni niin jenkkakahvat purskahtavat ulos. Käytän siis vain collegehousuja, töissä löysiä työhousuja.. Topit ovat kuin makkarakuoria päälläni, hupparit piilottaa sopivasti kaiken.

Miehen silmät levisi lautasiksi kun hän näki vatsamakkarani, reisiäni hän hölskyttää ja puhuu laihduttamisesta. "Tee rintalihaksia niin sun rintas kasvaa". En vittu tee. En aio olla enää se säälittävä joka laihdutti että ihmiset pitäisi enemmän. Että hän pitäisi enemmän. Mutta kun aiemmin jo päässä pyörinyt muutaman kilon pudottaminen, niin...