Aamut ja illat ovat pahimpia. Ja Yöt. Päivisin asioita tehtävänä tai nukun pari tuntia, ettei niin paha.
En kai voi sanoa "en mä tiedä miten tässä taas kävi näin", mutta kyllä sitä aina jaksaa hämmästellä kun itsensä löytää pohjalta, kuinka on muka huomaamattaan sinne syöksynyt, vaikka varoitusmerkit oli näkyvillä.
Kaveri lähettää kuvan vauvamasustaan. Seison juuri peilin vieressä, käännän päätäni ja katson sivuprofiiliani. Pieni pömpöttävä mahani vain. Naurettavaa, kuinka tilanteet muuttuu. Ennen olisin vain kokenut vihaa sitä pömppistä kohtaan, mutta nyt ensin mielessä kuinka sekin olisi jo tuon kokoinen, vähän isompikin ehkä. Kuinka vieläkin olisi se lämmin ja taianomainen olo, kun siellä kasvaa uusi alku. Sen jälkeen vihasin pömppistäni.
Ruokahalu täysin hukassa, jos nyt niinkään voi sanoa. Aamuisin jos on menoa niin pakottaudun syömään pari ruisleipää, sen jälkeen syön karkkipussin kun makaan sängyllä läppäriltä sarjoja katsellen, sitten vähän kirpeitä karkkeja ja vähän suklaata. Tätä on jatkunut niin kauan, ettei karkkia oikeastaan edes tee mieli, pitsasta, sipsistä ym syönyt itseni myös irti, vähäinenkin innostus kotiruoan tekoon kadonnut ja valmisateriat kalliita ja myrkyllisiä että eipä tässä muuta vaihtoehtoa olekaan kun tumpata keho täyteen rasvaa ja sokeria.
Mutta itkemään mä oon hyvä. Aamulla aloitan kyynelehtimisen, samalla kun pesen hampaita ja laitan teetä, yritän lopettaa meikkaamiseen siirtyessä. Päivällä vähän meinaa silmät vetistyä, mutta maltan. Illalla se yleensä vähän yllättää, hermot on kireällä ja jostain se rääkyminen pian puhkeaa, tai sitten ilman syytä. Sitten käyn suihkussa, poistan meikkejä ja laitan iltateetä siinä samassa.
